Helsinki

Vanhan kirjallisuuden päivien uuden vuosituhannen ensimmäiseksi teemaksi tuli Helsinki. Päivien 30.6.–1.7.2000 otsikkona oli ”Helsingistä lukien”, sillä Helsinki juhli samana vuonna 450vuotisjuhlaansa. Pääkaupungin suuri vaikutus suomalaiseen kirjallisuuteen oli myös tärkeä tekijä teemaa valittaessa.

Teema näkyi jo avajaisissa, puhujina tyrvääläislähtöiset Kari Raivio ja Marja-Liisa Rönkkö. Raivio toimi Helsingin yliopiston kanslerina ja Rönkkö Valtion taidemuseon ylijohtajana. Raivio lausui avaussanat ja Rönkkö puolestaan puhui aiheesta ”Miksi kaiken pitäisi tapahtua Helsingissä”. Tämän lisäksi tilaisuudessa puhui jo aikaisemmin Vanhan kirjallisuuden päivillä vieraillut professori Markus Brummer-Korvenkontio, jonka teos Lapsuuden kirjat 17991899 julkaistiin. Antikvaaristen kirjakauppiaiden Vuoden kirjatoukan tittelin sai tällä kertaa porilainen Reijo Rappu, joka oli ansioitunut salapoliisikirjallisuuden kerääjänä. Tietokirjailijoiden Warelius-palkinnon sai Aamulehden entinen päätoimittaja, kirjailija Raimo Seppälä. Seppälää kiiteltiin hänen tuotannostaan ja joustavasta ja selkeästä kielenkäytöstä. Palkittuihin kuului myös Sara Linkman, joka oli osallistunut yläasteen oppilaille tarkoitettuun kirjoituskilpailuun. Linkmanin teksti käsitteli Helsinkiä vuonna 2500. Anssi Arohonka piti ansiokkaan esitelmän, jossa hän käsitteli töölöläisiä kirjailijoita.

Seminaareja järjestettiin kolme. Perjantain seminaarissa käsiteltiin pääteeman mukaisesti Helsinkiä. Seminaarissa Helsingin kulttuurijohtaja, tohtori Yrjö Larmola kertoi Helsingistä kirjallisuudessa, ja kaupungin kehityksestä ja kasvukivuista puhui puolestaan historioitsija, dosentti Laura Kolbe. Lauantaina seminaareja oli kaksi, toisessa olivat pääosassa Vanhan kirjallisuuden päivien monivuotinen kävijä ja ex libris-näyttelyiden järjestäjä, faktori Heikki Kiljander sekä valtiotieteen maisteri Anna Perälä, joka puhui koristeista kirjan historiassa. Tuoreelle Suomen kirjallisuushistorialle oli myös omistettu oma seminaarinsa.

Kirjallisuushistoria-seminaarissa olivat puhumassa alansa parhaat asiantuntijat. Professori Yrjö Varpio kertoi siitä, miten Suomessa on kirjallisuushistoriaa kirjoitettu, professori Lea Rojola dosentti ja Pertti Lassila siitä, millaista on kirjoittaa oman ajan historiaa, ja toimitussihteeri Lasse Koskela yleisemmin kirjallisuushistorian tekemisestä.

Totuttuun tapaan päivillä oli näyttelyitä, joista osa liittyi pääteemaan. Helsinki-aiheisia näyttelyitä oli neljä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura esitteli omassa näyttelyssään kirjailijoiden Helsinkiä, Heikki Kiljander helsinkiläisten ex libriksiä, Bibliofiilien Seura Helsinkiä kuvissa, kirjoissa ja kansissa ja Helsingin Yliopiston Kirjasto omien rakennustensa historiaa. Muissa näyttelyissä esille pääsivät Tieto-Finlandia-palkitut sekä Suomalainen typografia 1642-1827. Kirjankuvitusta oli nähtävillä Maria Laukankokoamassa Kuvakirjojen -näyttelyssä. Tämän lisäksi päivillä oli paljon vakiintunutta ohjelmaa, kuten kaksi kirjahuutokauppaa, joista toinen oli jälleen lasten kirjoille, ja Kirjankerääjän ABC -kurssi. Kirjankerääjän ABC -kurssilla tehtiin kirjaretki Helsingin faktaan ja fiktioon, alustajina tutkimuspäällikkö Marja-Liisa Lehto sekä lehtori Anneli Kalajoki. Tämän runon haluaisin kuulla -ohjelmassa sai tällä kertaa toivoa runoja AleksisKiveltä, lausujina näyttelijät Satu Silvo ja Heikki Kinnunen. Ennen runo-ohjelmaa tohtori Maija Larmola puhui Kivestä runoilijana.

Muutamien aikaisempien vuosien tapaan Vanhan kirjallisuuden päivillä järjestettiin nytkin keskustelu- ja väittelytilaisuus. Perusasetelmana tilaisuudessa oli Helsinki – muu Suomi. Keskustelijoiksi oli saatu kirjailija Jouko Tyyri, kulttuurijohtaja Birgit P. Jaakola ja professori Vesa Majamaa. Puheenjohtajana toimi kamarineuvos Kari Rahiala. Keskustelun aikana heitettiin ilmoille kriittisiäkin mielipiteitä. Varsinkin Tyyri ironisoi Helsingin merkitystä ja totesi esimerkiksi että Helsinki ei ole enää maan pääkaupunki vaan kaupunkivaltio. Tyyrin ironinen asenne ottikin yleisön hyvin, mutta kyllä Jaakola ja Majamaakin pääsivät ääneen. Majamaa totesi myös hieman ironisesti, että ainoa tapa pitää maa asuttuna on pysyttää Helsingin asuntojen hinnat korkealla.