Vanhan kirjallisuuden päivät järjestetään tänä vuonna jo 40. kerran. Vuoden esitteeseen pyydettiin muisteluksia tapahtuman työntekijältä, kirjakauppiaalta ja kävijältä. Alla usean vuoden ajan tapahtuman järjestämisen polttopisteessä olleen Johanna Kurkikankaan teksti.
Vanhan kirjallisuuden päivät antoi 90-luvun alkupuolella nuorelle kulttuurin opiskelijalle sangen mielenkiintoisen pohjan työelämään, ja tapahtuman tekemiseen. Tapahtuman punaisia lankoja piti tuohon aikaan käsissään Vammalan kulttuuritoimen toimistosihteeri Kirsti Moisio, tapahtuman toiminnanjohtajana toimineen Ilpo Tiitisen rakentaessa laajojen verkostojensa avulla tapahtuman imagoa ja ohjelmaa. Kumpikin oli omalla persoonallaan ja tekemisellään rakentamassa kivijalkaa tapahtumalle, joka nyt täyttää jo 40 vuotta.
Tapahtumaa valmisteltiin silloinkin ympärivuotisesti. Kesätyöntekijänä pääsin kuitenkin näkemään yleensä vain kaikkein kiihkeimmän vaiheen, muutamat viikot ennen ja jälkeen tapahtuman, kun kopiokone lauloi ja lankapuhelimet pärisivät. Ihmiset tilasivat tapahtuman esitettä puhelimitse ja niitä postitettiin toimistolta päivittäin kymmeniä. Kaikki kirjattiin ylös: vastaanottaja, mitä lähetettiin ja paljonko lysti maksoi. Oman askartelunsa vaativat myös esimerkiksi lehti-ilmoitukset ja erilaiset opasteet. Jokainen materiaali tehtiin erikseen leikkaa-liimaa-menetelmillä, ja ”painettiin” kopiokoneella.
Ensimmäisiä muistojani myöhemmin niin tutuksi tulleesta Vanhan kirjallisuuden päivien Sylvään toimistosta on sankka tupakan savu. Toimin kirjurina Vammalan kirjaston silloiselle johtajalle, Terttu Vuorelle, joka valmisteli Ellivuoressa pidettävän Kirjatoukkain Ehtoon tietokilpailukysymyksiä. Se vaati ilmeisesti savukkeen, jos toisenkin. Toimiston lasiseinää (edelleen joka vuosi) peittävät julisteet olivat puolestaan kesätyöntekijän vastaus esimiehen vaateeseen saada toimisto ja lasin takaa menoa kurkistelevat työntekijät piiloon.
Tuohon aikaan Sylvään yläkertaan koottiin vielä lukuisia näyttelyitä. Kuljetusherkät lasivitriinit, joista muutamat olivat jopa pari metriä korkeita ja reilun metrin leveitä, aiheuttivat tuskaisia hetkiä tapahtuman talkoolaisille. Osa näyttelyistä oli toki ammattitaidolla tuotettuja, kuten Heikki Kiljanderin upeat exlibris -näyttelyt, mutta suurimman osan kokosimme me kesätyöntekijät. Ja yleensä vielä avajaisia edeltävänä yönä.
Perjantaiaamuisin, ennen tapahtuman avaamista seurasimme Sylvään pihassa, miten autojonot lähestyivät parkkipaikkaa. Sieltä saapuivat todelliset bibliofiilit, jotka kiirehtivät listoineen antikvaaristen kirjamyyntipöytien ääreen ja kilpailivat siitä, kuka ensiksi mitäkin aarteita löytää.
Tapahtuman tekeminen oli pitkään hyvin vapaamuotoista. Lupia ei juurikaan tarvittu, kirjallisia sopimuksiakin oli vain muutamia. Poliisille riitti soitto, että tällaista täällä nyt taas ollaan tekemässä. Kukaan ei ollut kiinnostunut esimerkiksi poistumisteistä, vaahtosammuttimien sijainneista tai siitä, onko salin tuolit sidottu nippusiteillä yhteen vai ei. Ajat muuttuivat kuitenkin pikkuhiljaa. Näyttelyistä luovuttiin, koska tapahtuman tuottaminen vaati rahaa, ja tilojen vuokraaminen esittelypisteille oli kannattavampaa, kuin tilan antaminen ilmaiseen näyttelytoimintaan. Toki esittelypistetoiminnan laajentamisella oli myös yleisöpohjaa kasvattava vaikutus. Sähköposti, internet, taitto- ja tekstinkäsittelyohjelmat tulivat avuksi samaan aikaan, kun työaikaa meni enemmän ja enemmän erilaisten raporttien, selvitysten, sopimusten, anomusten ja suunnitelmien tekemiseen. Bibliofiilit siirtyivät käyttämään nettiä, eikä sellaisia jonoja Sylvään koulun lipan alla ole enää sen jälkeen nähty.
Tekeminen ammattimaistui vuosi vuodelta: ohjelmavaliokunta ja ohjelmajohtaja ottivat vastuun ohjelmasta, tuottaja piti huolen käytännön asioista ja toiminnanjohtaja sananmukaisesti johti toimintaa. Pitkäaikaisesta tapahtuman tuottajasta Saana Lehmussaaresta ja minusta tuli tiimi, joka hallituksen ja erityisesti sen puheenjohtajien professori Jukka Sarjalan ja hänen jälkeensä kirja-alan asiantuntija Leena Majander-Reenpään luotsaamana sekä lukuisten muiden henkilöiden avustuksella rakensi tapahtuman Sylväälle yli kymmenen vuoden ajan. Lämmöllä ja suurella kiitoksella ajattelen kaikkia mukana olleita, ja niitä, jotka nyt kantavat vastuun ainutlaatuisen tapahtuman jatkumisesta.
Ajat ja tekijät vaihtuvat, mutta Vanhan kirjallisuuden päivien tunnelma on ja pysyy. Me tapahtumaa tehneet olemme menettäneet sille pienen palan sydämestämme, ja samoin on tainnut tapahtua tapahtuman tuhatpäiselle yleisölle, joka vuodesta toiseen Sastamalaan saapuu. Kauan eläköön Vanhan kirjallisuuden päivät!
Johanna Kurkikangas